Kirjoittaja: Alessandro Pelliccioni, psykologi ja lyhytterapeutti
Häpeä on sosiaalinen tunne, johon liittyy pelko, että muut ihmiset tuomitsevat minut tai tekoni negatiivisesti. Kun tunnemme häpeää, tunnemme oleva alempiarvoisia, tuomittuja, kritisoituja ja kaukana siitä mitä haluaisimme tai meidän pitäisi olla. Häpeä voidaan määritellä nolouden tai nöyryytyksen tunteeksi, joka syntyy, kun uskomme tehneemme jotain moraalitonta tai sopimatonta. Se liittyy vahvaan negatiiviseen itsensä arvioimiseen, ahdistukseen, epäluottamukseen muita kohtaan ja ahdistuksen tunteisiin, jotka koetaan, kun emme pysty elämään ihanteellisen minän odotusten mukaan.
Yksi tyypillinen tapa puolustaa itseä häpeältä on välttää kaikkea, mikä saattaa aiheuttaa tämän tunteen. Käsittelemätön häpeä voi pitkällä aikavälillä tuhota ihmissuhteita, työtavoitteita ja etäännyttää meitä sisäisestä mielenrauhasta.
Häpeä on sekundaarinen tunne eli yksi niistä tunteista, joita eivät ole vielä syntyessä, mutta jotka opitaan pian sosiaalisesta ympäristön kautta.
Primaariset tunteet, kuten pelko, liittyvät suoraan selviytymiseen. Nämä tunteet ovat synnynnäisiä ja ne ovat läsnä riippumatta siitä, mihin kulttuuriin kuulumme. Kasvaessamme sosiaalisen ympäristön vaikutus tulee yhä tärkeämmäksi ja johtaa siihen, mitä voimme kutsua ”itsetietoisiksi tunteiksi”: häpeä, syyllisyys, nolous ja ylpeys. Nämä tunteet perustuvat siihen, miten uskomme muiden näkevän meidät ja siihen, miten me itse itsemme näemme.
Vaikka nämä sosiaaliset tunteet voivat olla epämiellyttäviä, niillä on tärkeä tehtävä: auttaa meitä elämään yhdessä ja tulla hyväksytyksi ryhmässä. Häpeästä tulee myrkyllistä, kun se tuo esiin erittäin voimakkaita riittämättömyyden tunteita. Siitä voi silloin tulla keskeinen osa identiteettiä, eikä ohimenevä tila. Tällaisessa tilassa voi tulla taipumus nähdä joitain puolia itsestämme epäsopiviksi.
Tällaiset uskomukset heijastuvat käytökseen kovana itsesyyttelynä tai kritiikkinä tai piiloutumisena.
Häpeä syntyy pelosta tehdä huono vaikutelma muihin, tai uskomuksesta, että olemme jo tehneet sen. Kun tunnemme häpeää, olemme huolissamme siitä, ettemme pysty antamaan muille ja itsellemme tarpeeksi hyvää kuvaa itsestämme. Jotta emme tuntisi häpeä, valitsemme usein etukäteen, mitä tehdä ja mitä välttää. Jo pelkkä ajatus siitä, ettemme ehkä pysty tekemään jotain täydellisesti, vahvistaa uskoa, että meissä on jotain vika: epäonnistuminen herättäisi liian suuria tunteita kestettäväksi.
Häpeän juuret löytyvät kulttuurista tai perheestä, jossa kasvoimme: meitä on voitu arvioida jostain fyysisistä piirteistämme, hitaudesta koulutehtävissä tai joistain ujouden tai herkkyyden piirteistä.
Seuraavan luettelon avulla voimme tunnista yleisimmistä reaktioita ja käyttäytymismalleista, jotka seuraavat, kun häpeä ottaa vallan:
Tällaisesta käyttäytymisestä voi kehittyä monia tunne-elämän ongelmia, kuten masennusta, ahdistusta paniikkihäiriötä, vihanpurkauksia ja huonoa itsetuntoa.
Sekä häpeä että syyllisyyden tunne ovat myös luonnollinen osa ihmisten kokemusmaailmaa. Ero tiivistyy näin: syyllisyys on: ”Tein jotain väärin”, kun taas häpeä on: ”Olen vääränlainen”. Syyllisyys viittaa johonkin, jonka olemme tehneet: asiaan, jossa koemme tehneemme väärin ja josta kärsimme tai olemme saaneet jonkun kärsimään ja jonka olisimme halunneet tehdä toisin. Tällöin saattaa olla halu ja ehkä myös mahdollisuus tehdä jotain vahingon korjaamiseksi.
Häpeä viittaa johonkin syvempään: sitä, mitä olemme, ei voida hyväksyä, eikä sitä voida korjata.
Hyväksytään, että tunnemme häpeää ja tehdään se asia, joka aiheuttaa noloutta joka tapauksessa. Silloin saatamme huomata, että pelätty kritisointi ja syyllistäminen ei sittenkään tapahtuu tai ei tapahdu niin voimallisesti.
Häpeän lähdettä voidaan etsiä. Keskitytään johonkin, mikä saa meidät häpeämään, ja yritetään vastata seuraaviin kysymyksiin: Miksi asia aiheuttaa minulle häpeän tunnetta? Mitä luulen muiden voivan ajatella minusta? Uskonko, että tämä asia on 100 % totta? Mitä luulen tapahtuvan, jos se, mitä muut ajattelevat, on totta? Jos paras ystäväni kertoisi minulle tehneensä samoin, olisinko samaa mieltä?
Voimme kertoa häpeästä luotetulle henkilölle. Häpeätarinoiden kertominen auttaa ajattelemaan ja ymmärtämään toimintaamme ja reaktioitamme.
Jos yllä olevat keinot eivät riitä häpeän voittamiseksi, voi olla tarpeen pyytää apua mielenterveyden ammattilaisilta. Terapiassa voidaan työskennellä yhdessä ja hahmotella, mistä on peräisin ajatus, että meissä on jotain syvästi vialla.
Omat arvomme voivat olla erilaisia kuin vanhempiemme arvot. Jos vanhemmat pitivät tiukkaa kuria ja kovia elämänarvoja (usein edelliseltä sukupolvelta opittuja), voimme alkaa elää häpeässä jo hyvin varhain. Saatamme tuntea häpeää, joka kerta kun käyttäytymisemme ei sopi näiden arvojen piiriin. Tämä johtaa meidät siirtymään yhä kauemmaksi omasta itsestämme ja omasta spontaanisuudestamme, mikä tuo meidät lähemmäksi jotain kuviteltua ihanneminuutta. Aikuisina voimme alkaa kyseenalaistaa kaikkia niitä arvoja, joita meihin on juurtunut elämän myötä. Voimme antaa tilaa todellisille tunteille, joita on ehkä lapsuudessa evätty. Vanhempiemme ja omat arvomme voivat erota, mutta elämämme on vain meidän, eikä kukaan muu voi kertoa, miten sitä pitäisi elää.
Kun uskaltaa kohdata ja myöntää häpeän tunteensa ja etsiä sen syytä, elämä voi avautua keveämpänä, selkeämpänä ja enemmän itsen näköisenä.
Kirjoittaja: Alessandro Pelliccioni, psykologi ja lyhytterapeutti
"Olen kotoisin Italiasta ja olen asunut Suomessa yli parikymmentä vuotta. Olen psykologi ja lyhytterapeutti (Integrum Instituutti, kognitiivinen integratiivinen suuntaus). Vastaanotolleni voit tulla matalalla kynnyksellä. Mikään ongelma ei ole liian vähäpätöinen tai pieni, ettei se olisi käsittelyn arvoinen. Vastaanotolleni voit tulla omana itsenäsi."
Mielipalvelut toimii Helsingissä, Tampereella, Turussa sekä etäyhteyksin ympäri Suomen. Klikkaa alta:
